No tietenkin, jotta tuntisin olevani ylen moderni ja ajassa mukana oleva ihminen. Eli olen keski-ikäinen kääkkä, joka yrittää epätoivoisesti opetella näitä nykyajan hienouksia.

Webbineroni Saara ei anna minun itse päivittää sivujani (ei silti, että oppisinkaan), joten ajattelin, että blogi olisi näppärä tapa kertoilla esimerkiksi pennuista, sitten kun niitä saadaan (toivottavasti pikapuoliin). Ei tarvitsisi joka pikku asialla Saaraa vaivata.

Koskapa pentuja ei vielä ole, ajattelin kertoilla teille vähän omasta pentuajastani vuonna kivi ja keppi eli 60-luvun Pohjois-Karjalasta.

Mimmiesterin sivuille on skannattu vanha valokuva, jossa olen pikkutyttönä kotikissamme Gunnarin kanssa. Gunnar tuotiin meille nuohooja Kinnusen huushollista ajan tavan mukaan aivan liian aikaisin luovutettuna, noin 6-viikkoisena. Pikku rääpäle itki ja vinkui jatkuvasti ikävöiden emoaan. Äitini otti pennun kouraansa ja sujautti sen esiliinansa taskuun, ja siihen loppui vinkuna.

Vartuttuaan aikuiseksi Gunnar oli sitten täysin äänetön kissa, kehräsi kyllä mutta ei muuta. Minua tämä kummastutti suuresti, ja koska olin jo silloin kova järjestelemään asioita, ajattelin opettaa hänet naukumaan. Oppitunnit eivät tuottaneet tulosta, joten keksinpä ottaa hieman järeämmät metodit käyttöön.

Olin kuullut kissojen inhoavan vettä, joten ajattelin, että jos kastelen Gunnarin, niin varmaan se maukuu, suutuksissaan jos ei muuten. Turhaa harkintaa harrastamatta, katti kainaloon ja menoksi. Tarpeetonta kai sanoakin, että sadevesitynnyrissä annettu uppokaste ei kissan kielenkantoja kirvoittanut. Mutta sitä suurempi ääni pääsi omasta suustani, kun äiti mua tästä(kin) tempauksesta vähän kuritti, ja ihan aiheesta kyllä. Oppi meni perille, ja sen koommin en ole eläimiä kiusannut. Paitsi ehkä viemällä erästä oopperalaulajaa näyttelyyn. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu.

Kiitos Saara, että näit taas vaivan ja tämmöisen hommasit mulle!